Kiitollisuudesta ja palvelemisesta

Kymmenykset, palveleminen, kultainen sääntö ja mitä niitä nyt on … Ne tulevat vastaan väistämättä henkisen etsijän tiellä. Kuullostaa todella vastuulliselta ja vaikealta, siltä että eihän tämä nyt ole minua varten.

Olen miettinyt näitä karmaan, rahaan ja palvelemiseen liittyviä asioita viime aikoina todella paljon. Sitä kun kuuluu lähestulkoon niihin yhteiskunnan syrjäytyneisiin, elää reilusti köyhyysrajan alla, ja senkin vähän minkä saa, saa yhteiskunnalta armopaloina, tuntuu välillä todellakin siltä että ei tämä antamis- ja palveluhymistely todellakaan ole minua varten.

Mutta jos antaminen ja palveleminen tuntuvat pakkopullalta, silloin on omassa sisimmässä jotakin pielessä. Silloin oman elämän palikat eivät ole ihan siellä missä pitäisi.

Ensinnäkin, mitä kiitollisuus on? Ei se ole sitä että pitää vääntää rautakangella hymy naamalle siksi että joku isompi on käskenyt. Uskonpa, että meillä jokaisella on ainakin jokin syy olla kiitollinen. Kiitollisuuden tunne on ihan oikeasti jotain ihan mahtavaa eikä mitään väkisin vääntämällä aikaansaatua henkistä hymistelyä. Minä olen esimerkiksi todella kiitollinen siitä, että minua on tässä elämässä siunattu ihan mielettömillä huipuilla, mahtavilla vanhemmilla. He ottavat minut vastaan aina ja joka tilanteessa sellaisena kuin olen — ja ottavatpa vielä avosylin. Pelkkä heidän ajattelemisensa nostaa silmiini ne … niin … kiitollisuuden kyynelet.

Sama pätee myös palvelemiseen. Ei toisten palveleminen ole mikään rangaistussiirtola. Luulenpa, että totuus toisten palveleminen on itsen palvelemista, kätkee sisälleen paljon isompia juttuja kuin mitä ensikuulemalta ajattelisi. Muita voi palvella niin kovin, kovin monella tavalla. Ei sen tarvitse olla sitä, että liittyy pelastusarmeijaan, Greenpeaceen ja seitsemään muuhun yhteisöön, me emme aina edes tajua miten iso vaikutus sanomisillamme ja tekemisillämme on toisiin ihmisiin. Joskus tulee sanoa tölväistyä pahemmin kuin tarkoittikaan ja toisinaan taas joku itselle mitätön juttu saattaa pelastaa toisen ihmisen päivän.

Kaikki tämä on osa ihan arkea eikä mitään ns. henkisten ihmisten omaa juttua. Kaikki lähtee omasta itsestä. Eikä kenestäkään meistä tule Buddhaa yhdessä yössä. Mutta mitä, jos joka päivä yrittäisi tietoisesti tehdä ainakin yhden hyvän teon? Sovelletaanpa tätä siihen katu- ja roskajuttuun. Jos jokainen ihminen poimisi kadulta yhden roskan päivässä, meidän maailmamme olisi aikamoisen paljon siistimpi paikka. Jos jokainen meistä tekisi yhden tietoisen hyvän teon päivässä ja sen lisäksi yrittäisi parhaansa ollakseen satuttamatta muita, silloin … John Lennonin sanoja lainatakseni “You know I’m a dreamer, but I’m not the only one …”

Advertisements